En voi, enkä osaa asettua heidän rooliinsa. Eikä minun ehkä tarvitsekkaan. Mutta heidän sanomaansa voin kuunnella ja jopa toivoakseni oppiakin niistä jotain. Ihastelen heidän valoisuuttaan ja sitä positiivisuutta, jota he haluavat välittää. He ovat kaikki olleet "rajan" lähellä ja kuitenkin he jaksavat edelleenkin luoda meihin muihin uskoa. Kiitos, että olette. Ja kiitos, että uskallatte kyseenalaistaa ja kysyä: "Eikö mikään enää riitä?"
En voi sille mitään, mutta omat ajatukseni palautuvat ohjelman myötä vuoteen 2008, jolloin sairastuin vakavasti. Koin elämän muutoksen ja iskun, joka oli lamauttaa minut. Olin jopa hetken valmis luovuttamaan ja antamaan periksi, vaikka ulospäin yritin näytellä virkeää ja reipasta. Olin
kuitenkin sisältä pirstaleina, sillä koin tulevaisuuteni näkymät tosi heikoiksi. Onneksi kuitenkin usko voitti ja onnistuin ja nyt voin kiitollisena todeta kuten Kaj Kunnas: "Gracias alavida".
TV-haastateltavat totesivat elämänsä muuttuneen rauhallisemmaksi ja tasaisemmaksi. Minulla kävi juuri päinvastoin. Tai ainakin koin niin. Minusta tuli niin sanotusti yliaktiivinen ja minun piti sairauteni jälkeen saada maailma valmiiksi heti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä oli kuitenkin näin parempi. Sängyn pohjalle jääminen olisi vienyt minut turmioon. Olen siitä varma. Nyt vain on opeteltava ottamaan elämä hieman rennommin. Siinäpä onkin meikäläisellä tehtävää, sillä ihmisluonto pistää edelleen hanttiin.
Inhimillinen tekijä- ohjelma oli taas herätyskello ja antoi ainakin minulle ajattelemisen aihetta.
Kannattaa katsoa ohjelma uusintana.
