VALON JUHLA

KÄYMME kohti joulua. Kukin omalla tavallamme. Kuka hiljentyen, kuka kaupoissa juosten? Yhteistä meille kuitenkin on se, että haemme sielun ja mielen rauhaa. Siihen joulun sanoma soveltuu hyvin.
Minulle joulu on valon juhla. Minä pidän erilaisista lampuista ja lyhdyistä. Oikeastaan olen hieman hurahtanut niihin. Vaimoni väittää minun jopa aavistuksen liioittelevan valoillani? Mutta ihan vilpittömästi?  Mikä onkaan hienompaa kuin pimeänä joulukuun yönä seurata esimerkiksi valaistun kotipihamaan elämää?  Lumivaipan alla maa nukkuu aivan kuin odottaen kevätauringon lämpimiä hyväilyjä.

" ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pinoisihin..."

Pihamaalle tapaan myös sytyttää kynttilöitä edesmenneiden omaisieni muistoksi. Ajatusten myötä uskon ja toivon, että enkelit vievät mieleni ajatukset sinne kaukaisuuteen. Ja uskon, että tapaamme vielä.

HUILJAISUUTTA JA SIELUN RAUHAA. Niitä me ihmiset joululta odotamme. Joulun viettoon kuuluu kiinteästi yhdessäolo. Vaikka nykymeno onkin kaupallista, niin jossain vaiheessa me panemme kaupan oven kiinni ja antaudumme  joulun ihmeeseen. Silloin on hyvä hetken miettiä, miksi oikeastaan vietämme joulua.

" on lapsi meille syntynyt, poika annettu"
.











PIETARSAARESSA kotien ikkunoita valaisee perinteiset jouluvalot  USKO- TOIVO-RAKKAUS. Tuo perinne johtanee aina 1850-luvulle asti, jolloin ihmisten elämä oli paljon ankarampaa kuin nyt. Niinpä kaiken  nyky-yltäkylläisyyden lomassa, on paikallaan muistaa myös niitä ihmisiä, joilla asiat eivät ole  hyvin. Sydämestä annettu osuu sydämeen. Aina ei tarvitse selailla Suurta lelukirjaa. Monelle riittää vain se, että tulee muistetuksi. Joulurauha kuulu meille kaikille.

ENKELIEN MYÖTÄ HALUAN TOIVOTTAA SINULLE JA OMAISILLESI OIKEIN RAUHAISAA JOULUA  -  JAG ÖNSKAR ER ALLA EN FRIFFULL JULETID

 

 
 
 
 

LUONNON HÄTÄHUUTO

Muutama vuosi sitten ilmastonmuutoksesta puhuvaa pidettiin outona eläjänä. Vaikka moni näki omin silmin, että ilmastossamme on tapahtunut muutoksia, monet tiedemiehet vakuuttivat päinvastaista. Jäävuoret sulavat, meret lämpenevät ja saastuvat, eläinlajit harvenevat, päästöt lisääntyvät jne, jne.
Ja vieläkin kuulemme vastaväitteitä. Luin juuri, että maailman selkärankaisista eläimistä n.60% on
kohta menetetty.

Onneksi viimeaikoina on vihdoin ja viimein myös herätty. Jopa 8000 ihmistä osallistui ilmas-tomarssiin  Helsingissä. Viimeiset ilmastopäästöuutiset ovat herättäneet  myös päättäjämme. Hyvä niin, mutta toivotaan, että kannanotot johtavat  myös tekoihin. Muuten tulevien sukupolvien saama perintö saattaa olla todella surullinen.

Itse seuraan mielelläni luonnon kiertokulkua. Olen huolissani siitä, että mielestäni mm. lintukan-tamme on pienentynyt. Niin vesi- kuin pihalintujen. Kotivesieni kalakanta on vähentynyt huo-mattavasti ja vesistömme rehevöityvät. Myös hyönteisten ja perhosien määrä on laskussa. Onko meillä tulevaisuudessa pölyttäjiä? Ja kukkuuko käki vielä ensi kesänä? Siinäpä meille mietittävää?

Osaamiseni ei riitä esim metsänhoitoasioihin tai villieläinasiaan jne. Huolestumiseni perustuu lähinnä vain siihen, mitä itse olen omin silmin nähnyt ja kokenut. Lähiympäristössäni. Ne huomiot riittävät tällä hetkellä ainakin minulle. Luontomme huutaa apua. Se ei enää kauan kestä nykymenoa. Nykyisen kulutusjuhlan on loputtava tai ainakin muututtava huomattavasti. Tiedän, että se on vai-keaa, mutta siksi lähdenkin tästä ruokkimaan kotilintujani. Kesäkukkani ovat juuri vaipuneet syksyn lepoon.

Muuten, eikö olisi hienoa jos lapsemme voisivat edelleen meloa kirkkaissa vesissä, vaeltaa puhtaassa luonnossa, kerätä marjoja ja sieniä, kuunnella metsän suhinaa ja halata vaikka metsän puita. Minusta olisi.

KIITOLLISUUDELLA

Kirjoitan tätä junassa, joten kirjaimet saattaavat hieman hyppiä. Suonet anteeksi.
Luin muutama päivä sitten Österbottens Tidningistä syövän vaihtoehtohoidoista.  Artikkelin oli kirjoittanut Henrik "Otis" Othman. Kirjoituksessaan Otis kertoi avoimesti sekä omasta taistelustaan syöpää vastaan, mutta myös ihmisistä, jotka olivat turvautuneet niin sanottuihin vaihtoehtohoitoihin. Koskettavia tarinoita kaikki. Ja jokainen valitsee tiensä ja hoitonsa itse.

Minä sairastuin noin kymmenen vuotta sitten agressiiviseen syöpään. Ihan sattumalta havaitsin nielussani muutoksia. Lääkärini viesti oli shokki. Se oli suorastaan kauhea. Nopeasti Vaasaan ja sieltä Tampereelle. Tieto tuli juuri ennen joulua, joten voit vain uskoa, että jouluni oli piloilla. Päätin, etten kerro tilastani lapsilleni. Halusin kokea joulun heidän kanssaan, sillä perheeseeni oli juuri syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi. Ja lisää oli kuulemma tiedossa.

Päätin heti luottaa lääketieteeseen. Minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Koin 12 tunnin leikkauksen. Sen päälle tuli rankat lääkehoidot sekä säädetys. Joka päivä kävelin TAYSiin hoitoihin. Kuntoni heikkeni, mutta missään vaiheessa en uskoni lääketieteeseen horjunut. Sain myös voimaa uskosta. Kun minut vietiin leikkaussaliin soitin levyltä Joel Hallikaisen laulaman virren 517.

Tiedän, että kuulun onnistuneisiin. Kaikille ei käy yhtä hyvin. Siksi ymmärrän tavallaan heitäkin, jotka hakevat apua mistä milloinkin. Ja jopa suurella rahalla. Ihmisen hätä on suuri ja valinta on jokaisen oma. Syövän hoidossa on edistetty suuresti viime vuosina. Mahdollisuudet ovat aivan eri luokkaa kuin aiemmin. Jos olisin sairastunut 15-vuotta sitten, uskon etten kirjoittaisi näitäkään rivejä.
Kuuluun onnellisiin. En tuomitse. En halua ohjailla. Haluan kannustaa ja tukea. Minä valitsin lääketieteen ja olen siitä KIITOLLINEN.

SEURAKUNTAMME

Olen jälleen päättänyt osallistua ensi syksyn seurakuntavaaleihin. Miksi, kysyy varmaan moni? Mitä hyötyä on koko seurakunnasta ja voiko nykyihminen enää uskoa mihinkään? Hyviä kysymyksiä ja aivan oikeutettuja. Tiedän ja ymmärrän, että uskonto ja uskominen herättää tunteita ja ajatuksia. Hyvä niin. pahempi olisi, jos emme keskustelisi asiasta. Jos kristinusko tai seurakuntamme ei kestäisi ajatuksenvaihtoja ja mielipiteitä, liikkuisimme tosi heikoilla jäillä. Enkä minä halua paasata. Enemmänkin tarjota vaihtoehtoja.

Minut on kasvatettu kristinuskoon. Ei pakotettu, vaan olen saanut itse valita tieni. Elämäni alkuaikoina olin tosi epäileväinen ja hauras uskossani. En millään tahtonut hyväksyä kristillisiä ajatuksia? Monesti peitin asiat uniformun alle. Eihän iso mies saanut tunteita näyttää? Olit heikko?
Vai olitko? Varmasti monilla on samanlaisia kokemuksia.

Mutta maailma opettaa ja kokemukset tuovat varmuutta. Minulle tuo hetki tuli, kun sain syöpäleikkauksen yhteydessä tavata suojelusenkelini. Olen siitä Sinulle varmaan kertonut aiemmin. Nyt moni ehkä toteaa?. Höpö, höpö. Kunnioitan sitäkin mielipidettä, sillä elämään kuuluu erilaiset asiat.Toki myönnän senkin, että iän myötä nämä asiat lähenevät. Mutta oikeastaan, onko tämä joltain pois?


Seurakuntatyö on moninaista. Siihen kuuluu Jumalanpalveluksen lisäksi mm. nuoriso- ja diagoniatyö. Seurakuntani ei unohda myöskään vanhuksia. Heille tarjotaan moninaisia palveluja. Ja kukapa ei olisi käynyt rippikoulua Merilässä. Puhumattakaan laajasta musiikkitarjonnasta. Eräs asia, joka usein myös unohdetaan on se, että seurakunnallamme on kapungissamme suuri merkitys suomenkielisen kulttuurin vaalijana.. Seurakuntavaaleissa on monia hienoja ehdokkaita. Käytä siis äänioikeuttasi!

MERITURVALLISUUS ON YHTEINEN ASIAMME

Kuten monet blogini lukijoista tietävät, olen työelämässäni ollut pelastusalan ammattilainen. Kyllä.
Uskallan käyttää sanaa ammattilainen. Pelastusalan työkokemusta tuli täyteen lähes 40-vuotta. Ja olen järjestänyt urani aikana monia erilaisia turvallisuuskoulutustilaisuuksia. Olen jopa aikoinani järjestänyt pelastussukelluskursseja. Vaikka itse en ole sukeltanut montakaan minuuttia.

Pietarsaaren edustalla tapahtui 2.8.2018 veneonnettomuus, jossa suuri joukko ihmisiä joutui merihätään. Onneksi  neuvokkaat kanssaihmiset ryhtyivät ripeisiin pelastustoimiin ja näin kaikki vaaraan joutuneet saatiin turvallisesti maihin. Hienoa toimintaa.,jossa vapaaehtoisuudella ja osaamisella oli jälleen kerran suuri merkitys.

Nyt olosuhteet olivat suotuisat, mutta entäs sitten kun tuuli käy ja myrsky raivoaa? Kuka huolehtii meripelastuksestamme? Luulen, että nopea vastaus tulee Merivarioston suunnalta? Tässäkin tapauksessa johtovastuu oli Turun Meripelastuskeskuksessa. Kyllä. Luit aivan oikein. Johtovastuu oli Turussa ja onnettomuus tapahtui Pietarsaaren edustalla. Lähimmät merivartiostoasemat sijaitsevat muistaakseni Kokkolassa ja Vallgrundissa, joista ajomatkaa hyvälläkin säällä Pietarsaareen kestää melko kauan. Siksi onkin erittäin tärkeää, että alueelliset pelastuslaitokset ja vapaaehtoisjärjestöt varaustautuvat etukäteen mahdollisiin vesionnettomuuksiin. Ongettomuuksiahan saattaa satua myös esimerkiksi Luodon sisäjärvillä. Ja tietysti myös muuallakin. Näiden järjestöjen valmiusajat ovat hyvät ja kalusto on toimintakunnossa. Yhteistyö on siis valttia. Niin meripelastuksessa kuin öljyntorjunnassakin.

Olen useaan otteeseen ilmaissut huoleni siitä, että Pietarsaaren edustan veneily on löystynyt huolestuttavasti. suuret nopeat veneet eivät enää välitä pienistä paateista, vaan kapeilla väylillä paahdetaan täydellä kaasulla ja näin aiheutetaan suurta vaaraa kanssaihmisille. Valitettavasti vain näiden "merihirviöiden" perässä liehuu liian usein jonkin purjehdusseuran lippu. Aivan liian usein unohtuu määritelmä: "Vastuullinen kippari on turvallisen veneilyn tärkein lenkki." Itse koin todellisen vaaratilanteen Luodon Krokin venesataman lähellä, kun noin 8-10 metrin pituinen vene oli ajaa päälleni täydellä kaasulla väylällä, jonka leveys on ehkä 5 metriä. Myös huvilani edustalla, Kackurissa, "paahdetaan" aivan liian kovaa. Jäljelle jää veneistä vaan suuret laineet.

Onneksi Pietarsaaren edustalla tapahtuneessa onnettomuudessa kaikki ihmiset saatiin turvaa. Kiitos vapaaehtoisten ihmisten ja viranomaisten. Yhteistyö on näyttänyt jälleen kerran voimansa. Meriturvallisuus on yhteinen asiamme. Ei anneta veneilykurin tässä suhteessa heiketä.

EMPATIAA

Vaasalaiskansanedustaja Susanna Koski on viimeaikoina joutunut kovaan myllytykseen lausuntojensa vuoksi. Edustajaa on syytetty muun muassa sosiaalisessa mediassa empatian puutteesta. Välillä keskustelu on käynyt melko myrskyisenä. Siitä onko Koskella empaattisia taipumuksia vai ei, ei minulla ole oikeastaan mitään vankkaa käsitystä. En voi sanoa tuntevani ihmistä kovinkaan hyvin. Olen tavannut hänet Pohjanmaa maakuntaliiton kokouksissa muutaman kerran,. Joten jokainen tehköön tykönään asiasta omat johtopäätökset

Minua kiinnostaa keskustelussa enemmänkin empatia sisäinen olemus ja mitä se empatia oikeastaan on? Onko se sisäinen taito, opittu käytösmalli vai esimerkiksi pelkästään vuorovaikutuksen omaksumista? Vai onko se aivan jotain muuta? Onko sympatia ja empatia sama asia? Uskonpa, että meillä kaikilla on siitäkin hieman erilaisia käsityksiä? Sen kuitenkin tiedän, että meitä suomalaisia pidetään yleisesti ottaen melko epäsympaattisena kansana. Miksiköhän?

Lyhyesti:

Minulle sympaattinen ihminen on sellainen, joka kykenee samaistumaan toisen ihmisen tunteisiin.
Aina ei niitä tarvitse ymmärtää. Pääasia on, että ihminen pystyy myötäelämään ja tuntemaan toisen ihmisen kanssa.  Sympatiassa tavallaan oma näkökulma säilyy. Kuitenkin niin, että se sulautuu toisen ihmisen tunnemaailmaan

Empaattinen ihminen on mielestäni sellainen henkilö, joka pystyy asettamaan itsensä kanssaihmisen asemaan. Empatia on kykyä ymmärtää toisen  ihmisen tunteita. Tällöin omalla näkökannalla ei ole suurtakaan merkitystä.  Pääasia on, että ottaa toiset ihmiset huomioon ja ainakin pyrkii ymmärtämään toisen ajatuksia. Empaattisuus onkin osaksi geeneissä peritty ominaisuus. Mutta toki sitä voi myös harjoitella. Vaarana on tällöin niin sanotusti yliampuminen ja teennäisyys. Silloin ei enää puhutakaan empaattisuudesta.

Oli nyt asian laita niin tai näin, niin me kaikki tarvitsemme joskus tukea ja kannustusta. Silloin vierellä on hyvä olla joko sympaattinen tai empaattinen ihminen. Ja jos minä saisin valita, valitsen empaattisen. Jo vain siksi, että olen havainnut itsessäni piirteitä ja taipumuksia, jossa toisen ihmisen myötäeläminen on tukenut matkaani.  Tuntuu hyvältä, kun saa myötätuntoa ja ymmärrystä. Tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta, kun havaitsee, että minutkin on otettu huomioon. Eikä se ole itsekkyyttä. Pikemminkin inhimillisyyttä

Että tämmöistä tällä kertaa: Hieman filosofiaa

KEVÄTTÄ RINNASSA

Minä olen selvästi niin sanottu kevätihminen. Heti kun kevätauringon säteet hyväilevät keväthankea, minussa alkaa tapahtua. Onko se sitten hormoonien myllerrystä tai vanhuuden höperyyttä, en tiedä. Mutta onnekseni olen huomannut, että monella muullakin on samansuuntaisia tuntemuksia.

Kevään korvalla minusta tulee rauhaton. Ensimmäinen merkki siitä on, että minun pitää päästä huvilalle. Keinolla meillä hyvällä. Ihan vaan tarkistamaan, että paikat ovat kunnossa. Siinähän ei kai sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta kun minä alan heti etsiä eläinten jälkiä keväthangelta. Vieläkö kurreorava on elossa? Onko saarelle tullut uusia asukkaita?  Ovatko metsän ystäväni selviytyneet talven  pakkasista? Kaikki pitää tarkistaa. Se on minulle tärkeää. Kesä tulee vasta, kun västäräkkiystäväni on palanut ja joutsenpariskunta on laulanut suven tervetulleeksi.

Toinen kevätheikkouteni on veneen kunnossapito. Jo nyt kierrän veneeni ympärillä malttamattomasti. Siitäkin huolimatta, että veneen ympärillä on suuret lumikasat ja koko paatti on sinisen pressun alla. Ei siis toivoakaan , että kevätkunnostus olisi vielä ajankohtaista. Mutta siitä huolimatta. Minusta on kiva tarkistella asioita ja suunnitella kunnostus tarkasti. Sitten ja sitten teen sen ja sen? Ja täytyy minun tunnustaa, että annan muutaman tuttavallisen taputuksenkin veneelleni. Ihan kuin varmistaen, että olemme edelleen kavereita. Ja että kesällä huristellaan.

Kolmas heikkouteni ovat minun perennat. Juuri nyt ne ovat turvallisesti paksun lumikerroksen alla. Mutta siitä huolimatta käy silloin tällöin kuoputtamassa ja tsekkaamassa ovatko taimet hengissä. Eihän lumen alla mitään näkyvää elämää vielä ole. Kyllä minä sen tajuan. Mutta ihan vaan varmuuden vuoksi asia on  tarkistettava. Voi anna ja pala! Kyllä kevätaurinko on saanut ukon sekaisin.

No minun kevääseen kuuluu tietenkin jalkapallokauden lähtölaukaus. Koko talvi on seurattu pelejä hallissa ja nyt sitten pikkuhiljaa päästään ulkokentille.  Valitettavasti en tänä vuonna en päässyt Veikkausliigan avajaistilaisuuteen. Olisi ollut kiva tavata vanhoja tuttuja. Tuossa tilaisuudessa tapaa myös uusia jalkapallokavereita. Senkin takia olisi ollut mukava olla paikalla. Onneksi kevättä ja kesää piisaa, joten on vain iloisesti todettava: " Kentillä tavataan."

HYVÄÄ KEVÄTTÄ TEILLE KAIKILLE. NAUTTIKAA KEVÄTAURINGOSTA

JORDANIA

Jordaniaan. Kyllä vaan. Viimeinen lomamatkamme suuntautui Jordanian kuningaskuntaan. Agaban kaupunkiin, joka sijaitsee aivan Israelin, Egybtin ja Saudi Arabian kyljessä. Muitakin rajanaapureita on ja näiden naapurivaltioiden vaikutuksen aistii hyvin Agabassa.

Täytyy  rehellisesti myöntää, ettei Jordania ollut minun ajatukseni. Ei tullut heti mieleen. Minun aatoksissa olivat Teneriffan aurinko ja lämpimät allasvedet. Mutta kun meillä asuu eräs nainen, jota vaimoksi kutsutaan. Kaikki alkoi siitä, kun meille tuli eläkeläislehti, jossa mainostettiin Jordaniaa. "Tässä se on! Tänne me lähdetään, minulle ilmoitettiin" ! Ja niinhän siinä tietenkin kävi ja pian istuimme " kuninkaallisesti" Jordanian Royal Wingsin  kyydissä . Kuninkaallisesta kyydityksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan , sillä kone oli ahtain kone, jossa olen istunut. Ja sitäpaitsi palvelu oli tosi surkeaa. Miehistö otti jopa pikku tirsat koneen takaosassa lennon aikana

Musta=abbasidien dynastia
Valkoinen= umaijadeanien dynastia
Vihreä= fatimidejioen dynastia
Kolmio= edustaa hasemiitteja
Tähti= arbiväestön yhtenäisyys sekä Koraanin seitsemän
            ensimäistä säettä


AKABA, Jordanian ainut satamakaupunki oli pieni viehättävä kaupunki aivan Jordanian eteläpuolella  Ei siellä hirveästi nähtävää ollut, mutta se mikä miellytti oli ihmisten ystävällisyys  ja turvallisuus. Mitään ei tarvinnut pelätä eikä kauppiaatkaan "tuputtaneet" tavaroitaan. Kaupunki on täynnä pieniä ravintoloita ja kahviloita sekä kauppoja. Mukava kaupunki kaiken kaikkiaan.

AKABAN KESKUSAUTIO






Kun Jordaniassa käy, on ehdottomasti käytävä tutustumassa Petran rauniokaupunkiin. Tätä mahdollisuutta ei kannata menettää. Petran rauniokaupunki tunnetaan erityisesti kiveen kaivetuista arkkitehtuurista ja pitkästä kapeasta Sig-solasta, joka vei itse kaupunkiin. Tuo sola on yli kilometrin pituinen ja kapeimmillaan se oli pari/kolme metriä. Solan pääkohde oli Petran "aarrekammio" Al Khazneh. Nimi tullee vanhasta Mooses-legendasta. Todellisuudessa se on hautamonumentti. Mutta oli mitä oli, koko Petra oli todella suuremmoinen kokemus "lakeuden pojalle". Oli hienoa kuulla, että suomalainen professori Jaakko  Frözen oli tehnyt tutkimuksia Petrassa. Petrassa pääsi liikkumaan myös mukasti  hevos- ja aasikyydillä

 PETRAN AARREKAMMIO

  

SOLANÄKYMÄÄ PETRASSA

ALAS, ALAS KOHTI "AARREKAMIOITA"






Kolmantena päivänä tutustuimme Jordanian aavikkoon ja seikkailimme jeepeillä Arabian Lawrencen jälkiä noudattaen. Muistattehan tuon filmin, jossa pääosaa näytteli Peter O´Toole. Todellisuudessa Arabian Lawrence oli brittiläinen sissisodan isäksi kutsuttu Thomas Edward Lawrence. Kun lukee tuon kaverin historiaa, ei voi kuin ihmetellä miehen tarmokkuutta. Kovapäinen seikkalija. Kävimme solassa, jossa hän oli piileskellyt ottomaaneja. Tuon solan kupeessa oli beduiinikylä, jossa saimme nauttia parhaan maistamani "rosvopaistin". Se nostettiin suoraa kuumasta maakuopasta ja tarjoiltiin tuoreena. Kannattaa ehdottomasti varata  Wadi Rum- retki, jos vierailet Akabassa.

ARABIAN LAWRENCEN PIILOPAIKKA






Meille oli varattu vielä mahdollisuus tutustua Kuolleeseen mereen. Valitettavasti meri jäi tällä kertaa flunssan takia kokematta. Mutta Jordaniaanhan voi tutustua udelleen. Maa oli erittäin rauhallinen, vaikka siellä on kuulemma 4,5 milj. pakolaista. Mitään ei tarvinnut pelätä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja auttavaisia. Näin ollen voin vaan todeta vaimoni olleen jälleen kerran oikeassa. Me koimme ja näimme jälleen uutta.

Ps. Jordanian kuningas tai pääministeri.Jos satutte lukemaan blogini, niin tehkää jotain niille muovipulloille, joita lojuu pitkin kauniin maanne aavikkoa. Ne eivät kuulu sinne. Kierrätys olisi poikaa!

KIRJOITTAMISEN TUSKAA

Olen tämän vuoden aikana aloittanut blogikirjoitteluni useaan otteeseen. Olen aloittanut kirjoittamisen  Suomen Palloliitosta, kirkon organisaatiosta, ihmisen seksuaalisuudesta, tunteiden merkityksestä ihmiselle jne, jne. Kaikki nuo tekstit ovat kuitenkin  jääneet luonnosvaiheeseen. Enkä tiedä miksi?  Ajatusjuoksuni on katkennut tai lähtenyt omille teille. Oloni on  ollut jotenkin rauhaton, enkä ole saanut itsestäni mitään irti. Päässäni on ollut tunteiden ja mielikuvien sekamelska.

Niin kuin totesin,  en tiedä syytä saamattomuuteeni. Laiskuutta se ei ole. Sen tiedän. Jopa viime yönä heräsin mietiskelemään elämän "suuria asioita". Agendalla oli fyysisen ja psyykkisen voiman vertailu. Kaikki alkoi siitä, kun näin TV:stä ennakkomainoksen ohjelmasta Suomen Paras Palomies. Täytyy rehellisesti myöntää, että vähäiset hiuskarvani nousivat pystyyn. Siitäkin huolimatta, etten ole nähnyt sekuntiakaan koko ohjelmasta.  Mainoksessa kymmenen fyysisesti trimmattua palomiestä esitti jonkinmoista ihmemiesmallia . Juoksipa yksi heistä rakennetun seinänkin läpi. Minulla on jonkinmoinen kokemus palomiehen työstä. Tiedän, että työ vaatii fyysistä kuntoa. Totta kai. Mutta yhtälailla palomiehen toimenkuvaan kuuluu myös psyykkinen vahvuus. Tuossa etukäteismainoksessa ei siitä ollut tietoakaan. Toivon vain ettei ohjelmassa keskitytä vain voiman käyttöön. Palomiehen työ vaatii hyvän fyysisen kunnon lisäksi paljon, paljon muutakin ( henkistä voimakkuutta, kekseliäi-syyttä, teknistä osaamista, ryhmätyötä, itsenäisyyttä, ongelmien ratkaisutaitoa. lojaalisuutta jne, jne ) Itse pidän parhaana palomiehenä henkilöä, joka omalla toiminnallaan pystyy estämään onnettomuuksia. Ja jos sitten pitää toimia, silloin tehdään. Matchomiehet tai naiset eivät palomiehinä pärjää.

Ja sitten takaisin otsikkoon. Kirjoittamisen tai luomisen tuska on oikeastaan aika mielenkiintoinen ilmiö. Uskon, että sen on kokenut meistä useimmat.  Blogini alkuvaiheessa ajattelin, että siihen voi kirjoittaa lyhyesti ajatuksiani  ja saan sitä kautta purkaa tuntojani ja päästää jopa ulos kaikki ne sanat ja ajatukset, jotka ovat ankkuroituneet mieleeni. Ei se kuitenkaan ole ollut aivan helppoa! Juttuja toki on tullut, mutta ne tahtovat rönsyillä ehkä hieman liikaa. Olisiko itsekritiikin paikka?
Toisaalta kirjoittaminen tuo jonkinlaista tyydytystä. Siinä on taianomaista ihanuutta. Kun saa tekstin valmiiksi tuntee iloa ja tyydytystä. Ja, jos joku vielä jaksaa lukea kirjoituksiani, se ilahduttaa minua. En minä mihinkään taideteostasoon pyri. Minulle riittää tällä hetkellä tavanomainen taso. Ja, jos joku pahastuu kielioppivirheistä ja/ tai pilkkusäännöistä, kannattaa hakea uusia vaihtoehtoja.


 .

YHTEISKUNTAMME RAKENTAJAT

Olen kotoisin Vaasasta. Sen pienestä Huutoniemen kaupunginosasta. Vanhemmat ihmiset kutsuvat aluetta "Pakaksi". Nimi johtunee ruotsinkielisestä sanasta Backa ( = mäki ). Ja toden totta. Mäellähän me asuimme.Huutoniemi nimi tullee siitä, että aikoinaan mäelle tultiin veneellä ja veneet "tilattiin" vastarannalta huutamalla. Asuin myös vuosia nykyisen Aalto puiston alueella. Silloin nimi oli Neekerikylä. Nimi tullee siitä, että asuintalot olivat pääosin tummia. Alue oli perinteistä työväenaluetta. Ihmiset kävivät pääosin töissä "rompalla" (=Strömberg). Elimme siis ikään kuin tehtaan varjossa. Turvallisesti ja kaukana kaupungin pahuudesta. Matkaa Vaasan keskustaan oli n 5 km.

Huutoniemen kotitaloni

 Myös minun vanhempani olivat tehtaan väkeä. Isäni oli hitsaaja, joka hankki elantomme muistaakseni G-tehtaalla.Äitini oli ensin töissä kaupungilla SOK:lla mutta siirtyi sitten rompalle, kunnes jäi myöhemmin kotiin hoitamaan meitä poikia. Elimme hyvinkin vaatimattomissa oloissa. Kodissani ei ollut vesijohtoja ja vessatkin olivat niin sanotuja ulkohuusseja. Vesi haettiin kärryillä ja ämpäreillä yleisestä kaivosta. Se oli yleensä meidän poikien tehtävä. Talo lämmitettiin puilla. Itse talo oli hatara. Talvella vesisanko jäätyi useasti sisällä. Elinympäristömme oli siis hyvinkin vaatimaton. Mutta talo oli kotimme, jossa vanhempamme ohjasivat meitä poikia kohti elämän haasteita. Meitä oli neljä poikaa: Kaj, Kari, Krister ja Klaus. Vaikka olomme olivatkin haastavat, vanhempani katsoivat aina, että meillä oli jotain syötävää ja päällepantavaa. He olivat myös kaukaa viisaita, sillä he arvostivat koulutusta. Vanhempani panostivat aina meihin poikiin ja mahdollistivat koulutuksemme. Se oli siihen aikaan ja niissä olosuhteissa vertaansa vaille oleva uroteko. Laulun sanoin: "Meistä tuli professoireita, pelastusjohtajia, kirkkoherroja, yrittäjä/opettajia".

Vanhempani ikäluokka rakensi veteraanien kanssa sodanjälkeisen Suomen, josta me nuoremmat saisimme olla kiitollisia. He kehittivät meille koululaitoksemne, sosiaaliturvamme, terveydenhoitomme jne. Maksoivat sotavelkamme ja loivat vapaan tasa-arvoisen länsimaisen yhteiskuntamme. Tätä asiaa on vain aina joskus vaikea muistaa vallitsevan yltäkylläisyyden keskellä. Kehitys on ollut valtavaa ja edistystä on tapahtunut, mutta jotenkin minua huolestutta tulevaisuuden näkymät. Siksi käytävät presidenttivaalitkin ovat tärkeitä. Vaikka presidentti onkin pääasiassa ulkopoliittinen tiennäyttäjä ja vaikuttaja, minulle hän on myös arvojohtaja, joka esimerkillään, teoillaan ja kannanotoillaan vaikuttaa myös maamme sisäpolitiikkaan.