lauantai 24. helmikuuta 2018

KIRJOITTAMISEN TUSKAA

Olen tämän vuoden aikana aloittanut blogikirjoitteluni useaan otteeseen. Olen aloittanut kirjoittamisen  Suomen Palloliitosta, kirkon organisaatiosta, ihmisen seksuaalisuudesta, tunteiden merkityksestä ihmiselle jne, jne. Kaikki nuo tekstit ovat kuitenkin  jääneet luonnosvaiheeseen. Enkä tiedä miksi?  Ajatusjuoksuni on katkennut tai lähtenyt omille teille. Oloni on  ollut jotenkin rauhaton, enkä ole saanut itsestäni mitään irti. Päässäni on ollut tunteiden ja mielikuvien sekamelska.












Niin kuin totesin,  en tiedä syytä saamattomuuteeni. Laiskuutta se ei ole. Sen tiedän. Jopa viime yönä heräsin mietiskelemään elämän "suuria asioita". Agendalla oli fyysisen ja psyykkisen voiman vertailu. Kaikki alkoi siitä, kun näin TV:stä ennakkomainoksen ohjelmasta Suomen Paras Palomies. Täytyy rehellisesti myöntää, että vähäiset hiuskarvani nousivat pystyyn. Siitäkin huolimatta, etten ole nähnyt sekuntiakaan koko ohjelmasta.  Mainoksessa kymmenen fyysisesti trimmattua palomiestä esitti jonkinmoista ihmemiesmallia . Juoksipa yksi heistä rakennetun seinänkin läpi. Minulla on jonkinmoinen kokemus palomiehen työstä. Tiedän, että työ vaatii fyysistä kuntoa. Totta kai. Mutta yhtälailla palomiehen toimenkuvaan kuuluu myös psyykkinen vahvuus. Tuossa etukäteismainoksessa ei siitä ollut tietoakaan. Toivon vain ettei ohjelmassa keskitytä vain voiman käyttöön. Palomiehen työ vaatii hyvän fyysisen kunnon lisäksi paljon, paljon muutakin ( henkistä voimakkuutta, kekseliäi-syyttä, teknistä osaamista, ryhmätyötä, itsenäisyyttä, ongelmien ratkaisutaitoa. lojaalisuutta jne, jne ) Itse pidän parhaana palomiehenä henkilöä, joka omalla toiminnallaan pystyy estämään onnettomuuksia. Ja jos sitten pitää toimia, silloin tehdään. Matchomiehet tai naiset eivät palomiehinä pärjää.

Ja sitten takaisin otsikkoon. Kirjoittamisen tai luomisen tuska on oikeastaan aika mielenkiintoinen ilmiö. Uskon, että sen on kokenut meistä useimmat.  Blogini alkuvaiheessa ajattelin, että siihen voi kirjoittaa lyhyesti ajatuksiani  ja saan sitä kautta purkaa tuntojani ja päästää jopa ulos kaikki ne sanat ja ajatukset, jotka ovat ankkuroituneet mieleeni. Ei se kuitenkaan ole ollut aivan helppoa! Juttuja toki on tullut, mutta ne tahtovat rönsyillä ehkä hieman liikaa. Olisiko itsekritiikin paikka?
Toisaalta kirjoittaminen tuo jonkinlaista tyydytystä. Siinä on taianomaista ihanuutta. Kun saa tekstin valmiiksi tuntee iloa ja tyydytystä. Ja, jos joku vielä jaksaa lukea kirjoituksiani, se ilahduttaa minua. En minä mihinkään taideteostasoon pyri. Minulle riittää tällä hetkellä tavanomainen taso. Ja, jos joku pahastuu kielioppivirheistä ja/ tai pilkkusäännöistä, kannattaa hakea uusia vaihtoehtoja.


 .